Onnellisuus ja mielenterveys samassa maassa

Suomi on maailman onnellisin maa, mutta mielenterveyden ongelmat koskettavat jo joka viidettä. Hoitoon pääsy on hidasta ja kustannukset kasvavat, vaikka varhainen tuki olisi sekä inhimillisesti että taloudellisesti järkevää. Matalan kynnyksen palvelut, terapialupaus ja lakisääteinen itsemurhien ehkäisy voisivat katkaista kehityksen ajoissa. Kysymys on siitä, uskallammeko investoida ajoissa vai jatkammeko kallista odottamista.

Arjessa ristiriita näkyy pieninä asioina. Otsikoissa Suomi toistuu maailman onnellisimpana maana, mutta samalla yhä useampi kamppailee jaksamisen kanssa. Työkyky horjuu, opinnot keskeytyvät ja avun saaminen venyy. Tämä ei tunnu poikkeukselta, vaan yhä useammin osalta tavallista suomalaista arkea.

Tilastot kertovat karua kieltä. Joka viides suomalainen kokee mielenterveyden ongelmia, ja kehitys on erityisen huolestuttavaa nuorten kohdalla. Itsemurhien määrä on pitkäjänteisen työn ansiosta laskenut 1990-luvun huippuvuosista, mutta samaan aikaan mielenterveyssyistä myönnetyt sairauslomat ja työkyvyttömyyseläkkeet ovat kasvaneet voimakkaasti. Masennus ja ahdistuneisuus ovat nousseet suurimmaksi yksittäiseksi syyksi pitkäaikaiselle työkyvyttömyydelle, ja kokonaiskustannusten arvioidaan nousevan noin 11 miljardiin euroon vuodessa.

Ongelma ei jakaudu tasaisesti. Itä- ja Pohjois-Suomessa sairastavuus ja hoidon tarve ovat selvästi suurempia kuin esimerkiksi Pohjanmaalla. Kansainvälisesti Suomi sijoittuu yhä EU:n ja Pohjoismaiden keskiarvon yläpuolelle itsemurhatilastoissa. Lisäksi hoitamaton hoidon tarve on lähes kolminkertainen EU-keskiarvoon verrattuna, pääosin pitkien jonojen vuoksi. Kyse ei ole vain yksilöiden pahoinvoinnista, vaan rakenteellisesta ongelmasta järjestelmässä.

Nykyinen mielenterveyden hoito perustuu pitkälti reaktiivisuuteen. Apua tarjotaan usein vasta silloin, kun ongelma on jo pitkittynyt ja kallis niin inhimillisesti kuin taloudellisesti. Tässä olisi tilaa suunnanmuutokselle. Matalan kynnyksen vastaanotot, joihin voi hakeutua nopeasti ilman lähetettä, mahdollistaisivat varhaisen tuen. Monelle muutama keskustelukäynti riittäisi katkaisemaan kehityksen ajoissa. Samalla ne toimisivat toimivana porttina niille, jotka tarvitsevat vaativampaa hoitoa, keventäen erikoissairaanhoidon painetta.

Niille, joiden kohdalla hoidon tarve on selvä, suurin ongelma on odottaminen. Kelan tukemaan psykoterapiaan jonotetaan usein yli kolme kuukautta. Tänä aikana sairausloma pitkittyy, työelämäetäisyys kasvaa ja kustannukset kasaantuvat. Lakisääteinen terapialupaus, jossa hoito alkaisi viimeistään 30 päivän kuluessa todetusta tarpeesta, olisi sekä inhimillisesti että taloudellisesti perusteltu uudistus. Kyse ei olisi lisämenosta, vaan investoinnista, joka maksaa itsensä takaisin lyhyempinä sairauspoissaoloina ja nopeampana toipumisena.

Pelkkä hoito ei kuitenkaan riitä. Itsemurhien ehkäisy vaatii systemaattista ja ennakoivaa työtä. Nykyiset strategiat ovat pitkälti suosituksia, joiden toteutus jää helposti resurssipaineissa taka-alalle. Lakisääteinen velvoite hyvinvointialueille laatia ja rahoittaa konkreettinen ehkäisysuunnitelma loisi selkeän vastuun ja yhdenvertaisen vähimmäistason koko maahan.